Uskomus

” Tuletko huoltoon silloin ja silloin. Soitan ensi viikolla.”

“Okey, mutta konsultoin ensin lähipiiriä  ja vähän tutkailen tilannetta…..” huomaan vastaavani. Siis harkitsen…ihan uutta minua.

” Katsotaan sitten mitä päätät; vahinkojen korjausten lisäksi myös huolto ja uudet renkaat. Osa menee vakuutukseen ja osa sulle.”

“Joo, palaa. Tiedän silloin enemmän. Kiitos tästä. Hei.” Nyökkäsin minua palvelleelle herralle ja samalla koko jengille.

” Moikka. Hei. Hyvää viikonloppua. Nähdään.”, kuului eri pöydistä. Mulle. Vain mulle.

Olin ihmemaassa. Mun ihmemaassa. Auton vahinkotarkastuksessa ja ns. miestenmaailmassa.

Tai niin minulle oli uskoteltu. Ja minä olin uskonut.

 

Hyppäsin mustan ratsuni kyytiin ja nautin kauniista syyspäivästä. Kuulas, kirkas keskipäivä.

Vieno tuuli, värikkään lehtimetsän väreily ja siihen päälle vesipisarat.

Ei auton ulkopuolella. Eikä lasin sisäpuolella. Ne valuivat poskillani.

Olin selvinnyt. Ne olivat helpotuksen kyyneleitä. Minua kohdeltiin tavallisena asiakkaana. Ei hymähdelty, eikä dissattu.

 

Uskomukset itsestään, rajoitukset omista kyvyistä tai oletukset taidoista, osaamisesta tai niiden puutteista, ovat saakelin syvällä.

Sielussa, geeneissä, DNAssa, joka hiivatin solussa ja mielen sopukassa.

 

Minulla on ollut paljon pelon, kauhun, epäonnistumisen, riittämättömyyden, mä en osaa/pysty/voi -hetkiä. Pitkin ikääni.

Matkan varrella itseeni tarttuneita tarralappuja, joita olen uskonut.  Muut ne kirjoittivat, minä luin ja liimasin. Jotkut väsäsin ihan itse.

Osan olen tiedostanut ja yrittänyt ne  poistaa. Onnistuen ja  onnistumatta.

Ja niinpä jokunen tarra on todella takertunut tai olen kehittänyt asiasta/tapahtuneesta upo uuden.

Olin pitkään suhteessa, jossa oletetut piirteeni oikein syväpainettiin. Tatuoitiin osaksi minua.

Ei näkyvästi eikä selvästi näkyviksi, mutta ilmaan leijuviksi. Toisille näytettäväksi tarpeen tullen. Sanojan tarpeen.

Uskoin kaiken itsestäni. Tai melkein. Mukauduin. Joustin.

Tavallaan alistuin ja hyväksyin, vaikka sisin itki. Tosin en sitä ymmärtänyt.

 

Sitten kaikki muuttui. Se oli repäisy. Kuin laastarin nopea veto. Ensin olet vihainen vetäjälle, sitten kiitollinen.

Suurin osa tarroistani irtosi sillä vedolla, mutta muutama on näköjään vielä kiinni jäänyt.

Sillai post-it tasolla. Löyhällä liimalla.

Kuten tuo automaailma.

 

Itkin. Itkin. Ja sitten hymyilin. Miten ihmeessä olen itselleni uskotellut, että en tajua, kykene tai osaa. Siis mitä??? Autohan on vain auto.

Vähättelyn jäljet ovat pitkät. Omista uskomuksistaan  kiinni pitämisen tie on vielä pidempi.

 

Siispä;

sovi jo tänään itsesi kanssa tärskyt. Irrota  yksi tarra. Ajattele kriittisesti.

Oletko se sinä vai onko se jokin uskomus sinussa. Se mitä vältät, pelkäät tai häpeät.

Usko minua. Se kannattaa.

 

Lokakuu on lovea täynnä!