Kiirastorstai

“Äiti tässä vain. Minulla on kaikki hyvin, mutta sattui yksi hassu juttu, josta haluaisin kertoa.

Soita, kun ehdit.”

Minulla oli tällainen viesti vastaajassa, kun olin just siivoilemassa vanhimman tyttäreni luona.

Hän oli muuttamassa poikaystävänsä kanssa samaan kaupunginosaan, missä itse asuin.

Minua oli pyydetty uuden asunnon alkusiivoukseen.  Asunto oli siisti, mutta oma puhdas jälki oli tarpeen.

Touhuttiin ja jutskailtiin. Se oli helppo keissi touhuissa ja antoisa jutuissa. Nautin vain. Mamman nautintoa.

Sitten soitin omalle äidilleni.

 

“Oho..aha..kuinka voit..hjaa..soitanko sinne…ai soitit jo…hmm…asiaan täytyy palata pyhien jälkeen…

ok, hyvä että olet ok….soitan huomenna heti aamusta…joo, ymmärrän hyvin pettymyksen…palaa heti, jos haluat..hei,hei.”

Nämä oli lauseet, jotka tytär kuuli puhelinkeskustelustamme. Minun repliikkini.

Lopetettuani hän katsoi minua kysyvästi; ” No, mitä, mitä on tapahtunut?”. Ja minä kerroin.

 

Suu kertoi sanat ja mieleni veteli omiaan. Olen häkeltyeässäni aivan jakomielitautinen.

Kerroin, kuinka mummulla oli käynyt tunnetusta hoivapalvelusta siivoustuuraaja. Tuttu vakituinen oli lomalla.

Oli ollut mukavan tuntuinen vaalea tyttö, ehkä n. 25-vuotias. Äiti oli kertonut lapsenlapsista ja omista krempoistaan.

Kysynyt, voisiko hän tulla ikkunatkin pesemään ja oli sovittu yhteydenotosta palvelukeskukseen.

Äiti oli ostanut siivoojalle pussin suklaamunia ja antoi myös vakkarin tykkäämään hedelmäshotjuoman.

Ja kun tyttö oli lähtenyt, huomasi äiti, että käsilaukku oli eri asennossa kuin ennen sekä lompakon kuitit sikinsokin.

Sieltä oli hävinnyt tyttärentyttärelle tarkoitettu 50€ seteli.

Ei se raha, vaan se pettymys. Se suuri luottamuksen rikkoutuminen. Se ihmisluonteen varjopuoli.

 

Ensin tytär oli yllättynyt, sitten pahoillaan ja lopuksi silmät tummenivat mustiksi kuin murjaanin.

Ja minun mieleni lensi; siellä kävi Marlon Brando huutamassa Stellaa!! kuin elokuvassa Viettelysten vaunu.

Se on hoivakodin nimi. Ja näin alttarimaalauksen, jossa Jeesus tarjosi viimeistä illallista, kun Juudas oli

hopearahasta hänet kavaltanut. Siis kiirastorstain yksi aihe. Raha. Taasko oli kysymys rahasta ja sen tuomasta hyödystä.

Eniten näin kuvitellun vision äidin surullisista kasvoista. Siitä hyvän uskon kolauksesta, joka tuntuu sydämessä.

Se kirpasi, hitto, se kirpasi kovasti.

 

Soitin äidille tänään, pitkäperjantaina. Tarkistettiin pari asia ja todettiin, että varkaus oli todellinen.

Sitä ei olisi millään halunnut uskoa. Käytiin läpi mitä on tehty ja mitä tehdään. Hoivakoti oli jo ehdottanut poliisi-ilmoitusta.

Mutta äiti sanoi, ” ilmoitus on tehty ja toistetaan tiedoksi ja toimenpiteitä varten pyhien jälkeen, mutta ei tyttöä tarvitse heti ristiinnaulita. Se riittää, että hän jäi kiinni. Ei se raha, vaan teko. Se on tytön teko ja tytön oma huoli, mitä siitä seuraa. Toivottavasti jää tähän.”

 

Nyt on pääsiäinen. Ja meillä sitä vietetään tällaisessa hengessä.

Pääsiäinen sai konkreettisen merkityksen tässä muodossa.

Maanantaina, toisena pääsiäispäivänä, kokoonnutaan veljelle.

Ollaan yhdessä ja aterioidaan. Elämä jatkuu. Me olemme ihmisiä. Niin erilaisia ja eri arvoin, mutta valoa päin.

 

Rauhallista pääsiäistä kaikille!