skip to Main Content
[font_awesome icon="phone" margin_right="5px" color="#000"] +358-400418197 [font_awesome icon="envelope" margin_right="5px" margin_left="20px" color="#000"] meku@nainenyliviiskyt.fi
Yksinäisyys

Yksinäisyys

Hei, minä täällä. Mitä kuuluu?

Ihan hyvää. Kevättä kohti. Entäs sulle?

No ei niin hyvää…nyyh..Hitto, kun tuntuu pahalta. Äiti kuoli kuukausi sitten. Hautajaiset oli perjantaina. Mä olen nyt täällä yksin. Täällä mutsin kämpillä. Hitto kun sattuu… mutsi ei ole enää täällä…ei kysy otanko kahvia…tää on aika kovaa…

Se oli puhelinkeskustelu vanhalta tutulta. Kaukaa teinivuosilta. Mies. Jo lähempänä kuuttakymppiä. Yksinäisyys sattui.

Se, että jatkumo on nyt itsessään. Se, ettei ollut syliä, olkapäätä, silitystä. Se, ettei ollut sitä tutuinta juttuseuraa.

Se, ettei tiennyt minne mennä, kelle soittaa ja voiko ottaa yhteyttä. Kun tuntui niin hiton pahalta.

Muilla on menoja, perhettä ja ystäviä, sitä tulee ajateltua. En halua häiritä. Näinhän se ajatusralli jatkuu.

Kyllä se pani miettimään.  Tuo puhelu. Yksinäisyyttä.  Kokonaisuudessaan.

Ja hirvitti, kun tuntuu, että se on niin yleistä.

 

Viimeksi se taisi olla Claes Andersson, joka muistutti, ettei ihminen ole saari. Me tarvitsemme toisiamme.

Me tarvitsemme vastakaikua, heijastuksia ja omalle käytökselle peilejä. Pitkin matkaa. Koko ikämme.

Mieluiten erilaisia; eri ikäisiä, eri taustaisia ja erilaisilla ajatuksilla varustettuja. Toki myös samiksia.

Mutta eniten tarvitsemme luottamusta, turvaa ja yhteyttä. Sitä kemiaa ja hienoa fiilistä kun hiljaisuuskin puhuu.

Ja ehkä parhaiten se toteutuu parisuhteessa, perheessä tai tiiviissä ystäväpiirissä.

Onnekseni olen saanut kokea nuo tunteet. Osa on muistoja, mutta toiset jatkuvat edelleen tai muuttavat muotoaan.

Nyt parasta on perjantaisaunat. Etenkin jälkilöylyt tyttärien kanssa olkkarin sohvalla. Siis ihan parasta.

 

Toiset inhoavat sunnuntaita. Miksi, olen usein ihmetellyt. No, kun ei ole mitään tekemistä!

Eli onko tekemistä vain työelämässä, maanantain alkaessa. Tai onko se vielä tyhjempi, kun ei ole sitä työelämää.

Koettu on. Kumpainenkin. Ja se, että sunnuntai on niin ahdettu, ettei tiedä mihin mennä. Sekä työn sunnuntailisät.

Mutta oikeaa, ahdistavaa yksinäisyyttä en ole kokenut. En edes sunnuntaina.

 

Me tarvitsemme muita ihmisiä. Se on selvä. Mutta on hyvä viihtyä myös yksinään.

Olen aina tarvinnut omaa aikaa, mutta kun sitä nyt tuntuu riittävän ja riittävän, niin olen myös opetellut olemaan yksin.

Kuvittelin, että se ei olisi ongelma. Minulle, seuralliselle ja uteliaalle, yhdessä ja erikseen kulkijalla.

Mutta, mutta, nyt on ollut hetkiä jolloin kaipaisin seuraa. Toisen ilmeitä, eleitä, juttuja ja olemista. Tuttuutta.

Sitä, että ollaan yhdessä, vaikka puuhattaisiin omiamme. Sitä kaipaan. Ja kosketusta. Jotta saisin koskettaa.

 

Yksinäisyyden tunne ei katso aikaa eikä paikkaa ja se on tunne joka voi musertaa. Se painaa tyhjyyttään.

Tervehditään ja pysähdytään juttelemaan, vaihdetaan sananen, jos toinen vähän pidempää katsoo. Antaa luvan.

Huomataan toisemme. Sitä ei koskaan tiedä, vaikka se olisi se tämän ihmisen sen päivän ainoa yhteys toiseen ihmiseen.

 

Kun vastasin puheluun olin aloittelemassa lounasta. Olin keskellä siivousta.

Matot ulkona, pölyrätti pöydällä ja tolusanko lattialla. Naistenpäiväpippalot vakijengille oli ovella.

Pinaattikeitto jäähtyi ja pikkubreikki venyi. Päivän suunnitelmaani ei totisesti olisi sopinut kaukaiset juttukaverit.

Mutta ajattelin, että jos nyt sittenkin muutama sana, jos onkin jokin hätä tai jotain tärkeää.

Oli yksinäisyyden hätä. Ja toinen soitti minulle. Arvostan.

Aikaan, jolloin me onnekkaat nuoret olimme joukolla yhdessä, eikä yksinäisyydestä ollut tietoakaan.

 

Tällä viikolla vietetään Naistenpäivää. Ruusu kaikille naisille! Ja hymy kaikille muillekin.

 

 

 

 

 

 

 

Valokuvat Amanda Sofie Boström ja Laura Malmivaara.

Verkkosivujen suunnittelu ja toteutus Taina Marjanen mothership.fi

Back To Top