Totta vai unta

Tämä valo. Nämä värit. Mitkä tuoksut. 

On kuin liikkuisi teräväpiirtotelkkarissa hajujen kera!

Näin tunsin, niin aistin, kun pysähdyimme ekan kerran. Cap-D’Ail.

Olin Ranskan rivieralla. Tutussa paikassa ja tutussa seurassa.  Pidimme ekan paussin Nizzan jälkeen.

 

Nuoruuteni matkustustapa oli Interrail. Junapassi Euroopassa kolmannessa luokassa.

Tutustuttiin maailmaan. Paikkoihin, asioihin ja ihmisiin.

Ystäväni ja minun onneksi, meillä oli matkan varrella ystäviä ja muutama turvamajapaikka.

Yleensä yöpymykset hoidettiin paikan päällä. Niin kuin Monacossakin. Elettiin vuotta 1979.

Siellä oli kaverit,  toinen heistä taas rinnalla, mutta majapaikka oli lilliputtivaltion ulkopuolella.

Nuorisohostel rajan takana Ranskassa. Junamatkan päässä, seuraavalla asemalla.

Se oli ihastuttava. Niin olen muistellut. Vanhan palatsin pihalla oli tyttö- ja poikateltat. Valtavat, läpivetoiset.

Samettiset yöt, aaltojen äänet ja picnicfiltti muurin ulkopuolen kallioilla. Varpaat välimeren viileydessä.

Ajattelin, että maailma on ihana, fantastinen paikka.

Ja siihen on tutustuttava. Taisin silloin saada matkustuskipinän.

 

Niin on tultu reissattua. Lämpimässä ja kylmässä. Lähellä ja kaukana ja todella kaukana. Eri kokoonpanoissa.

Tosin nykyään ei mikään tunnu olevan kaukana.

 

Joskus kun kokemuksiani muistelen, niin alan epäilla onkohan ne totta vai ei.

Olenko ne itse kokenut vai kukaties joku muu, kun olen niin intesiivisesti toisen tarinaa kuunnellut.

Vai olivatko ne osa kirjaa, leffaa tai kenties unta. Cap-D’Ail oli mielessäni kuin Eldorado, tarunhohteinen kaupunki.

Se oli nuoruuden muisto, johon liittyi lämpö, ystävyys, vapaus, kauneus, kuohuva meri ja kirkastakin kirkkaampi taivas.

Muistikuva, mielen ihana painauma, johon ilolla palasin ja jota hartaudella vaalin.

Se oli autentinen, ainutlaatuinen ja omakohtainen onnenhetki. Ja nyt tiesin, että se oli todellinen.

 

Kävelin ja ihastelin. Nuoruuden into, uteliaisuus ja rohkeus.

Ne syttyivät täällä, rivieralla, mutta jotenkin ne elämän varrella muuttuivat ja haalistuivat.

Tietämättäni tai ehkä alitajuisesti tiedostaen. Tiedä häntä.

Kaipa osa minusta oli tänne jäänyt ja taisin taas sen palan mukaani saada.

Säpsähdin. Sen oikein tunsi. Se toi värin kasvoihini ja kroppaani ryhtiä. Katse terävöityi ja mieli rauhoittui.

Eikä se tuntunut unelta tai  tarulta vaan todelta ja sydämestä asti hyvältä.

Cap-D’Ail. Se ei ole unta vaan totta ja se on  minulle taianomainen paikka.

Sellainen, jonka tyttärille haluaisin jonain päivänä näyttää.  Ja tyttäret näille kallioille.

Ihanaa, kun taas tavattiin! Ihan paikan päällä. <3