Piparkakkutalo vatun vaaleanpunainen villa

Olipa kerran pieni suuri vaaleanpunainen talo.

Sen aita oli vähän vinksallaan. Paikoin hieno, toisinaan vinossa, vailla toista naulaa.

Ikkunapielet jo kuluneet, kattomaali repeillyt, mutta seinät terveet ja kauniin tasaiset.

Ovi oli uljas. Vihreä, tukeva ja turvallisen tuntuinen. Kutsuva, sillai lämpöisen ystävällisesti.

Se oli talo, jossa loisti valo, näkyi elämä ja sinne oli hyvä mennä.

Sellainen piparkakkutalomainen, ihanainen, lapsen ja vanhemman unelma.

Jotain tuollaista tuumailin, kun tänä vuonna taloani rakensin.

Ajatukset kumpusivat menneestä, nykyisyydessä keikkui kiitollisuus ja edessä, niin, ties mitä.

Meillä oli taas tutun porukan kanssa piparkakkutalotalkoot.

Osat on kukin tehnyt tykönänsä tai ostanut valmiit rakenteet. Tai vain minä. Ikea-talon.

Yhdessä koristeltiin, mallattiin ja palat yhdistettiin.

“Onks jollain ikkunoita”, kun kyseltiin liivatetta.

“Missä on lisää tiiliä”, silloin kaivattiin kettumarmelaadinamuja.

“Ei, ei , ei tästä tule mitään”, ja aina kuitenkin on tullut.

“Apua, mä poltin sormeni, vaikkei yhtään osaa ole koottu”, jes, useimmiten joku poltti sormensa.

“Tuleeks joku apuun, katto hajoo!”, tai seinät kaatuu, mutta ei sittenkään. Apu tulee. Joka kerta.

“Ai kun on hieno, miten sä taas keksitkin”, ns. annoskateus.

Vain hetken. Ihailu on ikuista ystävän tekemästä.

“Siis tosi komee linna, ja tuo nostosilta. Upea!”, toiset ne vain ovat kekseliäämpiä kuin toiset.

Piparitalot ovat täynnä tunteita. Muistoja ja toiveita. Ja harjakaiset näyttävät.

Hehkuda, toivotellaan lasien kera, kun viimeinen savupiippukin on liimattu.

Joulussa on taikaa. Ainakin näin alusaikaan.

Odotusta. Tekemistä. Tapaamisia ja kuulumisia.

Tuoksuja. Uusia vanhoja aromeja. Glöginkin saa suklaisena ja lakritsin makuisena.

Mutta se piparkakun tuoksu. Sitä ei voita mikään.

Se tuntuu kodilta. Tänä vuonna hivenen parannetulta; Piparkakkuvillalta. Ainakin mun mielestä.

Toisen tarinan voit kts täältä Kirja Vatun vaaleanpunainen villa