skip to Main Content

Mysteeriö

Voi ei. Taas on joltain jäänyt hissin veräjä raolleen.

Ei, nyt  se onkin ovi. Siis kuka on näin huolimaton?

Siinä aamumurheeni, kun astuin huoneiston ovesta rappuun.

Hissin valo palaa, vaikka rappu on kuin musta-aukko.

Kai sen huomaisi, jos hissistä ulos menisi, huomasin itse jatkavani ajatteluani.

Menin hissiin, painoin nappuloita ja aprikoin.

Kuka tuo väinpitämätön asukki voisi olla?

 

Apua. Onko minusta tulossa rappukyttä, varsinainen naapurivartija!

Näinkö se ehkä alkaa. Ensin pienellä ihmettelyllä, no sellaista sattuu.

Sitten jo ajatellen, onpa huolimatonta sakkia.

Nyt taidan olla tipahtamassa vaiheeseen, kuka tahtoo tehdä kiusaa tai onko talossa dementikko.

 

Asun rapun ylimmässä kerroksessa, vinttikerroksen alapuolella.

Sinne on viime aikoina ollut asiaa. Monella. Ainakin hissin käytöstä päätellen ja yläoven pamauksesta.

Ettäkö seuraisin. En. Vaan ihan kuulen. Niin kuule vieraanikin.

Miltein kaikille joudun onttoa kolinaa selittämään. Eteisessä ei ole sisäovea, eikä viereiseen keittiööni.

Itse olen ääneen jo tottunut, vaikka tovin se vei.

 

Mutta että hissin ovea ei kiinni saada, aijai. Tässä talossa hissiä tarvitaan.

On lapsia  ja vaunuja. Kauppakasseja ja vanhempia ihmisiä.

Ja joskus polvivammaisia, jolle niin portaiden nousu kuin alas menokin on ollut vaikeaa.

 

Nyt olen lähellä. Aivan liian lähellä. Sen refleksinomaisen tunteen hiuksen hienossa välimaastossa,

jolloin nousen, kun kuulen, että hissi pysähtyy kerrokseeni. Se on siinä ja siinä, etten ryntää eteisen

ovisilmään katsomaan kuka tulee tai menee ja laittaako hissin oven kokonaan kiinni.

 

Jännät on paikat. Selvitänkö hissimysteeriön roikkumalla ovisilmässä vai annanko vain olla.

Tilanne on fifty-sixty. Vielä en tiedä kummalle. Tai tähän aikaan vuodesta on vielä kolmaskin vaihtoehto.

Koko touhu menee tonttujen piikkiin.

 

 

 

Back To Top