kuvattavan kuvaaja

Leuka ylös…ei niin paljon…vähän sivuun..ei kun toiselle.. just hyvä, pysy siinä.

Kokeillaan tuolia…hmm…mennään oven suuhun…miten sun aamu on mennyt..

Valkonen on hyvä, mutta kokeillaan mustaakin….valo on fantsu…pieni hymy..kiitos.

Ei siihen kauan mennyt. Maksimissaan pari tuntia. Tai reilu tunti.

Oltiin ulkona ja sisällä. Valossa, varjossa ja porttikongin kätkössä.

Vähän nojailin, kallistelin, katsoin eteen, sivulle ja kaukaisuuteen.

Ja muutama must otos. Teemaan sopivat. Käsi poskelle ja katse utuinen.

Olin kuvattavana. Henkilökuvaan ei ihan teksti riitä.

Pieni tietopaketti ja kasvot. Se on siinä. Mutta oikeasti siinä on tosi paljon.

Kun kirjaprojektiin lähdin, päätin, että teen sen niin kunnolla kuin voin.

Jos ja kun tekstiäni luetaan, annan sille myös kasvot. Omat kasvoni. Paljaan minäni.

Koin, että sen haluan lukijalle antaa. Inhimillisen, tunteita kokevan ihmisen kasvot.

Omat selfiet oli unohdettava. Se on se ilme. Jummi, aina sitä ilmeilee, vaikka luulee että ei.

Toisen ottamat. Siis yleensä jonkun tutun. Juu ei. Tietysti joskus voi onnistua, mutta yleensä ei.

Sitä on niin kriittinen itsestään, kuvakulmasta ja kaikesta. Ja taas iskee se ihme ilme.

Turvauduin ammattilaiseen. Mutta millaiseen? On hyvä kuunnella puskaradiota.

Niin minä tein ja sain Jackpotin. Valloittavan Laura Malmivaaran.

Ai että tunsin itseni rennoksi, kauniiksi ja eloisaksi. Vaikka vain olin.

Tein ne pienet säädöt, mitkä Laura pyysi tai heitti, siinä jutustelun ohessa.

Kaikki tuntui helpolta. Ja silti tiesin ja tunsin, että olin ammattilaisen käsissä.

Ajattelin, että tämän leidin johdolla voisin yrittää vaikka takaperin volttia.

Niin oli leppoisa, kannustava ja luottavainen fiilis. Voi, olisin vain voinut jatkaa ja jatkaa.

Sain kuvat ihan muutaman päivän sisään. Ja miten niitä katselin.

Miten mä olenkaan niin vanhentunut? Miksi en meikannut huulia paremmin.

Oiskohan toinen paita ollut parempi. Miten mun tukka on tollai?

Miksi en laittanut tukkaa kiinni. No niin, noin ne viikonlopun piirakat sit näkyy…

Latoin viestiä ja pyysin vähän photoshoppausta. Eri sanoin, mutta sitä tarkoittaen.

Sain viestin, joka pysäytti, opetti ja ihastutti.

Musta niissä on ihanaa hehkua ja lämpöä, mutta ymmärrän tietysti oman silmän armottomuuden.

Yleensä itse käsittelen vain valoja, sävyjä ja kontrastia, siis kaikkea sellaista, mikä tukee fiilistä.

Mulle olennaista on ihminen ja pidän aitoudesta.

Ja nyt puhuttiin minusta ja luomastani kuvasta. Aitoudesta.

Mitä muuta sitä ihminen kuvaltaan haluaa. Just tätä. Ainakin minä. Kiitos Laura.

LM-Aallotar Oy