skip to Main Content
nainenyliviiskyt_tyttaret

Tyttäret

Kanna sää nyt mua, niin mää kannan sit sua, kun sää olet vanha.

Näin oli oma äitini sanonut  äidilleen,

kun pienet jalat eivät enää jaksaneet metsäpolkua tallata.

Se on kulkenut sanontana lapsuuden perheessäni.

Äidinäiti ei vanhaksi elänyt, mutta minä koetan jatkaa perinnettä.

En ehkä kantaa, mutta kannatella. Omaa äitiäni.

 

Äitien ja tyttärien välit ovat usein hyvin kimurantit.

Niin on ollut meilläkin. Ja niin on minullakin suhteessa omiin tyttäriini.

He ovat niin erilaiset. Rakkaat, mutta erilaiset.

Toisen kanssa synkkaa katseesta ja toisen kanssa ei.

Sanat sointuvat eri tahtiin, sisältö muutta muotoaan ja hiljaisuuskin saa eri sävyt.

Siihen on ollut vaikea sopeutua. Minun. Toisen niin toisenlaiseen olemukseen.

 

Samassa perheessä voi olla kilometrien etäisyys.

Sama hetki voi toiselle olla nautinto ja toiselle pelkkää piinaa.

Rauha on toiselle onnen tyyssija, toisella pitää olla koko ajan aktiviteettia ja seuraa.

Se on pidemmän päälle raskasta kaikille.

Toisen energia imee toisen tyhjiin ja toinen senkun porskuttaa.

Siinä on pitelemistä. Ensin puoliaan ja sitten ottaa vastaan sitä toiselle valunutta energiaa.

Ja energiapakkaus ei ymmärrä mitään vaan vain jyrää.

Tavalla tai toisella. Itse sitä tajuamatta.

Ei kai sekään ole helppoa, kun välillä jää yksin.

Mutta aina ei jaksa. Ei vain voin. Oma mieli ei kestä.

 

Tehtiin kuopuksen kanssa kesäretki.

Me kaksi, me jotka voimme olla hiljaa, iloita auringon säteestä tai perhosesta.

Ihan hiljaakin. Mutta on äänikin mukavaa.

Ai että on ihana roikkua näin kaulakkain, kun tietää, että sä kannatat.

Sen sanoi mun pikkuinen, 21 -vuotias, kun Hangon Plagenin hietikolla hän heitti

käsivartensa olkani yli ja toisen vielä edestä mahan päältä.

Olin onnesta sykkyrällä. Mielessäni.

Ja kannatko sä mua, kun olen vanha?, kysyin leikkisästi.

Kannan ja kannattelen, mami.

 

Waude mikä kahden päivän trippi. Tuli samalla vanhuuskin turvattua.

 

Back To Top