skip to Main Content
nainenyliviiksyt_kokko

Kokko

Puupöllistä tehty penkki.

Pikkaisen hutera, mutta muuten käypä istuin.

Hiekkaa jalkojen alla, silmien edessä vettä ja tulta.

Kaiken kattoi auringonlaskun jälkeinen taivas.

Ilmapiiri oli leppoisa, lämmin ja avoin. Ja odottava.

 

Kabanossia. Mausteilla tai ilman. Hiillos oli tekeillä.

Mutta ensin notski. Kunnon nuotio.

Koivuklapeilla ja eilisen sanomalehdillä.

Ja ehkä vielä niillä mieltäkaivavilla asioilla. Niinhän sitä neuvotaan.

Kirjoita ylös ja polta. Joo. Nyt siihen olisi oiva tilaisuus.

 

Mietin. Ajattelin. Kaivelin ja tongin. Sitä mieltä.

Päällimmäistä ja alitajuntaista.

Eipä paljoa polttoainesta löytynyt.

Muuttuneita näkökulmia. Inhimillisyyttä.

Tuomiot olivat rauenneet ja vihantunteet lauenneet.

Syyttely sammunut ja what about me – lause haihtunut.

 

Jotain sentään nousi pintaan. Kevään aikana kuultua.

Ne minulle asetetut viitat. Ulkopuolelta niskaani heitetyt.

Omat häpeät, pelot ja tuntemattomat tunteet.

Mutta minuun leimatut. Sanojan ulkoistamat, itsestään kertovat.

Minuun, sillä minä tunnen enkä sitä häpeä tai pelkää.

 

 

Ja niin heitin tuon kaiken virtuaalisesti oikeasti roihuavaan kokkoon.

Sanojat tehkööt omat puhdistusrituaalinsa.  Jos tajuavat.

Mutta kohde olkoon joku muu kuin minä.

 

Ajattelin taas.

Tuli mieleen suomenkieli.

“Kokoo koko kokko kokoon.

Koko kokkoko kokoon? Koko kokko kokoon.”

Ja se kabanossi. Ei muuta.

Tyttärethän asuvat sydämessä.

 

Nuotiomakkara ja Suomen kesä. Tai ainakin kesähetki.

Jep. Toimii. Mielentyhjennys on välillä aivan ihanaa.

Yksin ja hyvässä, välittävässä seurassa. Ihan itse valitussa. Jee.

 

Rauhallista Juhannusta!

Ja polttakaa kokkoa. Tänä juhannuksena tuskin on liian kuivaa.

Back To Top