skip to Main Content
[font_awesome icon="phone" margin_right="5px" color="#000"] +358-400418197 [font_awesome icon="envelope" margin_right="5px" margin_left="20px" color="#000"] meku@nainenyliviiskyt.fi
Brandy

Brandy

“Hei”
“Ai, hei”
“Onko vaimokin mukana” jatkoin samalla kun vilkuilin miehen taakse.
“Ei, ei nyt, kun hänelle tulikin yllätävä meno. Tulin yksin”
“Joo niin minäkin, kun päätin viime hetkellä osallistua”
“Mukavaa iltaa. Heido”
“hmm..hei vaan”
Ja astelin sivuun, ikään kuin pois tieltä. Seinän viereen.Varjoon.

Taas mulla oli kuohuvaa kädessä.
Cavaa, nyt ei aitoa shampista. Fiilis oli silti yllätetty.
Oltiin tutustuttu perheittäin. Lasten välityksellä.
Me aikuiset olimme jatkaneet tuttavuutta.
Ei vain me naiset, te miehet vaan mukavasti, sillai sikinsokin.
Etenkin miehellä ja minulla synkkas. Huumori. Se yhdisti. Tai näin luulin.
Tosin viime vuosina ei oltu tavattu, mutta kuitenkin.
Käytiin kerran Lontoossakin. Me aikuiset.

Olin nobody. Sellainen tutunoloinen, mutta vältettävä.
Tai näin ainakin minusta tuntui.

Olin hämmentynyt. Siis vieläkö tämä jatkuu.
Puhutaan, että vakava sairaus, työttömyys, kuolema tai avioero jakavat ympäristön.
Ihan kuin se tarttuisi.
Aivan kuin sen itse välttäisi, kun välttää tuttua, joka on jonkun “en toivo tuota itselleni” – asian joutunut kohtaamaan.
Kummallista. Aivan absurdia, mutta ikävän todellista.

Ajattelin ensin, että miehellä on ollut ehkä huono päivä tai ei sopivia sanoja tai siis jotain.
Mutta silmäkulmasta narikkajonossa näin tutun hahmon. Ei elettäkään.
Kotimatkamme  olisi ollut sama. Bussi sama. Niinpä päätin kävellä.
Älä välitä, sanoi toinen aivopuoliskoni, mutta toinen välitti.
Bulsalla ihan itketti ja oksetti.

Seuraava aamupäiväkin meni vähän pipariksi.
Sitten keitin toiset kahvit.
Valitsin ihanan lasin ja tilkan brandyä.
Kahvikulaus ja siemaus.
“Niin me ihmiset ollaan erilaisia”, tuumailin.
Ollaan sitten, ollaan sitten…. Ja rauhoituin.

Aurinkoisin mielin kohti helmikuuta.

Back To Top