skip to Main Content

RIP

Rakas Lilly

Silloin elettiin muutosten aikaa.
Aivan konkreettista.
Perheemme muutti kotia Larusta Porvooseen.
Saatiin tilaa, kerroksia, kaksi vessaa, pihaa ja oman kodin tuntua.
Talo täynnä elämää ja ne kaksi autoa.
Koira puuttui. Ihan oikeasti ja siitä vakuutusmainos mielikuva elämästä.
Äkkiähän se korjattiin.
Loppu kesästä muutettiin ja seuraavan vuoden alkukesästä saatiin maailman
pehmein, suloisin, söpöin, kultaisin ja rakkain pikkuinen Bichon Frisee.

Voi sitä riemua ja ihmettelyä. Nuuhkimista ja paijailua.
Leikkikoiran näköinen. Pehmolelun ja kauko-ohjattavan sekoitus. Mutta elävä. Ihanuus.
Kaikkialla mukana. Rautakaupassa takin sisällä ja sylissä ratin takana.
Niin, sylissä. Paljon. Hyvä että liikkumaan oppi.
Se pieni valkoinen, hiljaa liikkuva nökerö. Se piti vain lähelle ottaa.

Ensilumi, trimmauksen jälkeinen olotila ja meidän asukkien kotiintulo sai sen riemusta kiljumaan.
Lempilelu tai ikuinen vauva, aapa, oli sen silmäterä. Alusta asti. Sai sen N:ltä.
Ulosmenoajat se muisti ja huomasi perheenjäsenten mielenliikkeet.
Lohtu, läheisyys, leikki ja tapitus. Kaikki olivat käytössä tarpeen vaatiessa.
Se sulatti sydämet, niin meidän kuin monen monen muunkin.
Oi, voi, se vastustamaton nappisilmä, sulosuu ja pehmuinen pieni ihme.

Nelivuotiaana tärppäsi. Charlie teki temput. Onnistuneesti.
Tuloksena oli neljä iloista pentua. Lupo, Leo, Lilo ja Lulu.
Meillä oli ensiluokkainen mamma. Synnyttäjä tyyppi. 10+ emolle ja pennuille.
Se huolehti ja oli kärsivällinen. Vartioi ja syötti. Putsasi ja rakasti.
Maailmalle lähti kaksi hyväntahtoista veijaria ja kaksi keimailevaa prinsessaa.
Meille jäi päätähti.
Se piti mamman roolistaan, mutta perheen ykköslellikki oli mieluisin.

Viimeiset kaksi vuotta olimme tiiviisti yhdessä. Oli luontevaa, että minä sen huomasin.
Näkö alkoi heiketä, kuulo hävitä. Askel tuntui ontuvalta ja takapää raskaalta.
Kävelylenkit lyhenivät ja hypyt harvenivat. Ja yöt olivat osaksi rauhattomia.

Ensin mentiin särkylääkkeillä. Sitten antibiooteilla.
Mutta rakkaan, eikä kenenkään, ei ole hyvä kärsiä.
On osattava luovuttaa ja luopua. Päästettävä irti, kun sen aika on.
Se päivä oli neljä viikkoa sitten. Päivämäärä, jolla on monta merkitystä.
Nine one one. Tai suomalaisittain 11.9. Entinen hääpäiväni.
Nyt se on Lillyn päivä. Silloin Lilly ja The Aapa lähtivät yhdessä koirataivaaseen.

Ikävä on. Nyt ja aina.
Mutta rakkaus on ikuista. Se ei koskaan häviä.

We <3 Lilly. Lepää rauhassa.

Back To Top