 |
| kukkalautaset ja lautaskaappi |
– Mä ottaisin puolet Marimekon skooleista.
– Ok. Aha.
– Mulle kuuluu puolet kukkalautasista.
– Joo, totta, niin kai…
– Entäs nämä matot, eiköhän nekin jaeta.
– Hmm…joo
– Haluaisin hopeat.
– Ai siis kakkulapion..what
– Musta toi samovaari on kyllä sun, Hänen Armonsa jatkoi.
Se oli niin absurdia. Niin saippuaoopperaa. Niin hämmästyttävää.
Tänne tuli omahyväinen avioero Pettäjä/Lähtijä, joka julisti; mulla on Oikeus.
Uuden ajan alussa ei mistään vanhasta ollut enää väliä,
välissä Riedelin kahden lasin antaminenkin oli kuohahduttanut.
Olisin antanut ne lapselle. Sitten taas peruttiin.Hups. Ei,ei, tietenkin lapsi saa -tyylillä.
Nyt siis puhuttiin jo mariskooleista. Ja kivi-tuikuista. Kysyin haluuko niitäkin ja halusi.
Etsin piilokameraa. Ei näkynyt. Eikä ovelta kuulunut “Candid Camera”.
Sen sijaan löysin pöydältä kännykän, jossa oli nauhoitus päällä.
– Sä olet niin mahdoton, ei sun kanssa voi puhua, oli makkinan paikan selitys. Jees. Just niin.
Myönnettäköön, että ironia oli astunut peliin.
“Perintönä lapsille” – kortti oli vedetty niin usein esille. Ihan mistä vaan. Ihan Stockalta ostetustakin.
Tosin emme tienneet keille lapsille, kun ilmassa leijui “Meillä on vauva tilauksessa”-julistus.
Siis R:lle ja nuorikolle. Nuorikon yleistä viestintää (kaupungilla..) R:n ylimielisellä myötämielellä.
Tytär ja minä vain pyörittelimme päitämme.
R:n käytöksen pohjaa ei oltukaan vielä saavutettu.
Mutta jo vihreän sappioksennuksen raja. Yäk. Yäk.Yäk.
Lopputulemma oli omaaluokkaansa eli EVVVK. Se oli ainoa tapa reagoida.
Tai ainakin silloin tuntui siltä. Lokakuussa.
Saakoot vihreät lautas- ja nurkkahyllynsä ( kukkasarja jäi mulle), oranssiset jälkiruokalautaset,
olutlasit Bora Boralta ja aaltomaljakkonsa. Muunmuassa.
Ja tietty Pavonin ja tyttöjen fantsut maalaukset.Viimeiset mun lahjaksi antamat. Pahus.
Sitä, mitä R ei vielä tiedä, niin hän saa paljon, paljon muutakin.
Suurimman osan keittiönkaappien sisällöistä, lakanoista, pikkusälästä, lastentavaroista,
harrastustarvikkeista, nauloista ja muttereista.
Niin ja tietysti tuhkatkin pesästä, mahdolliset pöypunkit ja kaikki villakoirat.
Lilly lähtee matkaani. Ja tyttärillä on aina petinsä mun luona.
Aika aikansa kutakin. Nappaan tulevaisuuden kelkkaan sen, mikä siltä tuntuu.
Ja se vähenee päivä päivältä.
Irtaimistosta irtipäästäminen onkin helpompaa kuin luulin. Ihanaa.
Se muu onkin jo mukavasti mallillaan. Ensi kuussa olenkin sitten Larussa. Jännää.
