skip to Main Content

Tehtävä

Syysaurinko

Hyvä, parempi, paras.

Ei enää, huono, huonompi, siis kerta kaikkiaan ihan kökköä.

Näin se mieli muuttuu, ilme kirkastuu ja kehon kiristykset katoavat.

Sannin sanoin: Tervetuloa elämään, sen eka päivä on tänään!

Se oli äidin hymy. Siinä suun pielessä, aurinkolasien takana.

”Isä tykkää elävistä kynttilöistä eli nyt otetaan mukaan oikea kynttilä savikipossa”.

”Ok. Entä tikut, sakset ja pikku lappari ?”.

”Jätetään ne tällä kertaa. Ei ole pakkasta, mutta ota pitkät tikut”.

”Jees. Nappaa itsellesi nenäliinat ja vesipullo. Siis vakiot ja ota kunnon huivi ja hanskat.

Siellä tuule aina”.

Näin jutusteltiin, ennen kuin lähdettiin puutarhaliikkeen kautta isän haudalle.

Oli se aika vuodesta, kun varustukseen kuuluvat havunoksat, kanerva ja kauden ensimmäinen kynttilä.

Ai että, perillä oli nättiä. Kelta-okra-lila-puna-viheroranssi oli väripalettimme.

Osa lehdistä vilkutti puista, mutta paljon oli jo tielle pudonnut.

Lehtimatto oli rahiseva, ei kostean tiivis, liukas vaan miellyttävän pöllyävä.

Ja taas olin saanut äidiltä kehut taskupysäköinnistä. Aina se tuntuu yhtä kivalta.

Siinä me käveltiin. Rinta rinnan. Hautausmaan aidan viertä.

Yksin asuva eläkeläinen ja yksin asuva 50+ työtön/osa-aikaopiskelija.

Kuljettiin verkalleen, arjesta ja hetkestä nauttien.

Vilkaisin viereeni. Ja siinä se oli. Puhdas, välitön ja avoin hymy.

Ihmisellä, joka ei paljon hymyä viljele. Ei ainakaan viime aikoina ole.

”Kappas, mistäs tuo aurinko sinun kasvoillesi on langennut”, veistelin.

”No, hymyilit itsekin juuri Salelle, meidän pressalle.

Kyllä iloinen ilme yhdistää. Eikä se katso virkaa tai asemaa”.

Vilkaisin taakseni. Jep. Pressa ja koira. Ja vieressäni oli äiti.

Elävänä ja hymyilevänä. Siinä elon ja kuoleman rajalla.

Salella ja mulla oli sillä hetkellä sama tehtävä.

Olla läsnä ja kohdata. Olla ihminen kanssaihmiselle.

Vaikkapa vain hymyillen.

Aurinkoista Pyhäinpäivää!

Back To Top