skip to Main Content
[font_awesome icon="phone" margin_right="5px" color="#000"] +358-400418197 [font_awesome icon="envelope" margin_right="5px" margin_left="20px" color="#000"] meku@nainenyliviiskyt.fi

Vappunaamari

Elämä on kuin tippaleipä. Siis makeaaaa…..

”Gin tonic, eiku Jin toonic, vähän niin kuin ruotsalaisittain”,

pyysin baaritiskiltä ja tirskuin omaa vitsikkyyttäni.

Oli menossa vappubrunssin jälkimainingit kauniin puuhuvilan alabaarissa.

Huomaamattani, huojuin ilman seuruettani kirpakka, harkittuun humalaan johtava lasi

kädessäni.

Harjoitin mustien Unisan korkkareiden etunojailua ja lähinnä keskustelin lasilleni.

”Teillä oli kivan tuntuinen porukka”, aloitti kohtelias nuorempi tarjoilija.

”Hmmm…niinhän sitä voisi luulla,…” vastasin ja siemaisin pari pitkää

ja harrasta kulausta.

Näin tilaisuuteni. Avauduin. Film noir-kamaa. Legendaarista.

Jokunen sana jengistä, mutta monta lasteni papasta.

”Viikko sitten olisin luonnehtinut tätä miestä luotettavaksi, turvalliseksi ja rehelliseksi.

Lisännyt adjektiivin kunnollinen ja kehunut erinomaiseksi papaksi.

Huolehtivaksi. Rakastavaksi. Kaikkensa antavaksi.

Aviomiehenä, en täydelliseksi, mutta enemmän kuin mukiinmeneväksi.

Kivaksi kaveriksi, kohteliaaksi naapuriksi, auttavaiseksi ystäväksi ja sivistyneeksi

seuramieheksi. Mutta en enää. Totisesti, en enää”.

Väliin taas yksi GT.

Kahden tarjoilijan toisilleen luomat katseet ja odotus.

Hiljainen, jatkotilityksen odotus. Pidensin sitä. Tarkoituksella. Halusin dramatiikkaa.

Kerroin päivien takaisen tapahtuman. Mieheni yllättävän eroilmoituksen.

Tyrmistyttävän tekotavan, onton naurun, tunteettoman hymyn, ivan ja

julistajan helpotuksen.

Näin sen kuvailin. Silloin. Niin koin. Silloin.

”Siis mitä lisäarvoa sä mulle tuot”, oli myös sylkäisty (no ei nyt sylky-sylkäisty…) kasvoilleni.

Sanoin senkin. Mutta en usein tuon päivän jälkeen.

Ei siksi, että itseäni häpeäisin vaan siksi, että aloin uudelleen itseäni arvostamaan.

Ja ilmaisu kertoo liikaa sanojasta…. Sitä tuntee vähän niin kuin myötä häpeää.

Jatkoin, ettei kukaan seurueestamme tiennyt missä meidän perheessä mennään.

Eikä missään nimessä uskoisikaan. Ei tuosta miehestä.

Tyttäremme olivat Malmössä. Eka kaksistaan reissu.

Se oli mukava mainita. Olin heistä ylpeä.

Toin julki epäuskoni ja silkan kauhun tulevasta.

Edessä oli erotiedote mun viattomille aarteille.

Jääpalat kolisivat ja baarityttöjen ilmeet kertoivat; please, jatka, jatka nyt!

Visioin sen kuuntelijoille; pihvi, jälkkäri, ilmoitus ja video.

Näin yksinkertaiseksi mies oli sen minulle hahmottanut.

Todellisuus oli pahempi. Isosti, kylmästi ja rumasti. Horroria kaikki tyynni.

Mies ajatteli jatkaa elämäänsä kuin ennenkin, vain eri naisen kanssa. Heti. Äkkiä. Pian.

Kohta elämä olisi juhlaa. Hänelle. Arki onkin extremelaji. Siksi se olikin jätetty minulle. Jo vuosia.
Mies haluaisi käyttää sanaa me. ”Me mamman kanssa olemme päättäneet…plaa, plaa”. Tietenkin.

Totuuden photoshoppaus oli jo alkamassa. Tai luultavammin se oli alkanut jo kauan sitten.

Ja kaiken kääntäminen, arvot, periaatteet ja moraali, vinksinvonksin tai ainakin heikunkeikun.

Näin kaikki muuttuu. Ykskaks. Ja minä en mahda millekään mitään.

Katkeruus, petollisuus ja epäily olivat tulleet maailmaani. Ja avuttomuus. Inhottavaa.

Ding, dang, vanha verannan lasiovi helähti.

”Ai täällähän se rouva vielä istuu. Mitäs olen baariin velkaa. Tänään tuntuu rouvalle maistuvan.

Ollaan niin vappumielellä!”, kuului charmikkaan, mukavasti vaatimattoman maailmanmiehen sanat.

Hän oli mieheni, joka hellästi kohensi yo-hattuani, kysyi vointiani ja jutusteli:

”Kulta, nyt on aika lähteä kotiin”.

Hän oli mitä auttavaisin ja huomaavaisin aviomies.

Aidosti. Tai niin olin aina luullut. Nyt epäaidosti. Sen jo toki ymmärsin.

 

Käsikynkkää lähdettiin ja minä mietin; tämä ei ole todellista.

Baariin näytin peukkua ja kiitin.

Vastaani sain tyrmistyneet kasvot ja hiljaisen toivomuksen; jaksamista.

Se oli vappu 2014 se.

Vedin naamat ja käytin vappunaamaria.

Eka onnistui kybällä ja toinen ei sitten millään. Ei mun juttu ei.

Ja se mitä oli edessäpäin. Huh. huh. Onneksi aavistin vain humalani verran. Pari promillea.

Kohta on vappu 2015.

Mies juhlii seurueineen Malmö-Köpis akselilla.

Mun idis. Niin kuin koko 20 vuotinen vappulounasperinteen aloittaminenkin.

Hän käyttää. Tietenkin. Mekaanisesti nauruhymyillen. Jättekiva.

Juhlijoita on monta, aikuisia ja nuoria-aikuisia.

Hyvinkin tuttuja. Perhetuttuja. Vuosien takaa.

Omat tyttäret eivät ole tervetulleita.

Ovat miehen läheisimmälle vieraita.

Ja mies haluaa vanhasta (siis ex- perheestään) kokonaan vieraantua.

Muut tietävät. Mutta miehellä on valtaa, vaan ei kunniaa. Uskokaa pois.

Nykyään eniten harmittaa näköalattomuus. Tuuliviirimäisyys.

Avoimuus ja reiluus olisivat avainsanat.
Kaikenlaista tapahtuu, mutta miksi peitellä, kieltää, vähätellä ja jos kyseenalaistaa, niin suuttua tai muut syyllistää.
Aikuisten tunteet voi aikuisia kohtaan muuttua, mutta miksi kiukutella, etenkin jälkikasvulleen.
Carpe fucking diem.  Viisaammat tajuavat ja ne vähemmän…
Jep. sit mennään. Ilman vastuuta.
“Siis on mulla nainen, tai ei siis mulla ole, siis olen kasvanut ulos mun lähikavereista, tai siis ei mulla muita ole, lapset ovat mulle tärkeimmät, tai siis oikeastaan kaverit ja nainen ovat …”
Johdonmukaisen epäjohdonmukaista.
Miten vaan, ettei Allt är bra-kupla hajoasi. Tilanteen mukaan. Oijvoi. Siis ei mitään mieltä.
Mutta jos näkökulmaansa vähän laajentaisi, niin moni asia paremmaksi tulisi.
Tiedän. Puolin ja toisin. Ei ne muurit vaan ne sillat ja kestävät rakennusaineet.

Vuosi on ollut opettavainen. Tyttärille ja minulle.
Ja tulevat…who knows. Parempia. Niin toivon.
Tänä vappuna meillä juodaan simaa, no ehkä skumppaa.

Meillä ei käytetä naamareita, mutta hymyillään. Sydämestä.

Hymynaamarit ovat muilla mailla.

Vappuiloa!! Glada Vappen!!

Back To Top