opa

Siinä se meni, viimeinen ruskea arkilautanen. Tai se oli oikeasti mun ensimmäinen.

Ostin niitä kuusi. Tukholma. 1981. Kirjoitukset olivat ohi ja minä sisustin.

Universitetet -metroaseman päässä oli kotini.  Opiskelijakampuksen pikkuboksi.

Andra hand eli olin vuokralaisen vuokralainen. Toinen kerros. Katunäkymä.

Oli oma tila, oma veski, mutta yhteinen keittiö.

Nyt se on rikki. Miquen keramiikkalautanen.

Paljon käytetty ja monesti tiskattu.

Rakkaudella pidetty ja monen kädessä käväissyt.  Melkein 34 vuotta.

Kohta aloitan taas alusta.

Nyt Helsingissä. Stadissa. Luultavasti vuokralla. Kerrostalo. Näkymä kadulle tai sisäpihalle.

Tytöille pitäisi saada pikkupesä. Kotikolo. Silloin kuin sitä mammalta tarvitsevat.

Lilly ja minä kyllä sopeudumme. Kyllä tytötkin. Minun tyttäreni.

Siellä missä on hyvä ja turvallinen olo, siellä on koti.

Opa!

Hups, ei sittenkään ihan vielä.  Ehkä, ei kun varmasti kesällä.

Kreikkalaiset buzuki pidot tulivat väkisinkin mieleen rikkoontuneesta lautasesta.

Pidän silloin fuusio bileet. Lautaset lattiaan ja lasit takkaan.

Mutta vain ne, joissa on särö, kolo tai lohkeama.

Menköön aikaisemmassa muutossa kolhiintuneet Prahan kristallitkin ja

entisen isännän nimikoitu konjakkilasi.

Tosin se on vielä ehjä. Fyysisesti. Henkinen särö on näkymätön, mutta korjaamaton.

Ja tarjottavat ovat sekoitus italiaa, ranskaa ja espanjaa.

Kaikella on tarkoituksensa.

Niin lautasillakin. Toiset kestävät koko elämän ja toiset….no, sen minkä kestävät.

Mun ruskea lautanen oli aikansa tuote.

Paksua posliinia, ruotsalainen merkki ja täynnä aikuistuvan nuoren tulevaisuutta.

F:llä ja N:llä on omat sarjansa ja mamman kotoa löytyy aina tuttu kukallinen villeroy.

Oma, uusi arkilautaseni on vielä hakusessa.

Kyllä se sitten löytyy, kun on sen aika.

 

Se itsenäisen, aikuisen naisen asetti.