Pikkumusta

Mietin korttia. Ajattelen kukkia.
Mitä laittaisin päälleni ja meikkaanko.
Iso käsilaukku vaiko vain nenäliina hihansuuhun.
Kengät matalat vai pienellä korolla.
Olen menossa hautajaisiin.
Lämpimiin, mutta silti aina niin lohduttoman lopullisiin.

Se hetki, kun käännät katseesi omaisiin.
Niin. Tiedän. Tiedän. Aina se  yllättää.
Kukaan ei mieti korttia, ei kukkia, ei mekkoa tai posken meikkivanaa.
Silloin ollaan läsnä.
Paljaasti ja hiljaa, silti, niin äärettömän paljon puhuvasti.

Kastejuhlia…hmm…en muista milloin, rippi- ja yo – juhlia kyllä on, mutta  häitä..harvakseen.
Tässä iässä tarvitaan tummia vaatteita. Joka vuoden ajalle.
Arvotilanteita, muistotilaisuuksia ja muita juhlallisuuksia.
Kaukaisten sukulaisten tapaamisia ja uusien tuttavuuksien syntymisiä.
Eloa ja  kaipausta. Elämänkulun seuraamista. Loppuun asti.

Laitan pikkumustan.
Sen, jota käytetään ilossa ja surussa.
Elossa ollessani ja kenties sinne, arkkuun mennessäni.
Naistenlehtien mukaan, ”monessa mukana, aina muodissa”.

Niinpä, PikkuMusta, siinä on miltein koko elämä.