skip to Main Content
+358-400418197 meku@nainenyliviiskyt.fi

Hejmentäisköleffaan

Pätkä puolenvuoden takaisesta vuoropuhelustani (kts. Suuri Puhallus) ja ajatusmaailmastani juolahti mieleeni,

kun luin iltapäivälehden viikkoliitettä otsikolla ”Yllättäen yksin”.

Sain siitä pari tekstiviestiä, jotta jutun lukisin.
Erilaisia kertomuksia, mutta tunneskaala melko sama.
Loukkis, down ja arvoton.

”Hylkäämisen aiheuttama psyykkinen kipu vastaa pahinta fyysistä kipua”, analysoi artikkelissa psykologi.

”Salamaero on henkistä väkivaltaa”, hän jatkaa. Ja yllärieronhan määrittää jokainen itse.

Se on jokaiselle omanlaisensa.
Silti, legendaariset tarinat; vien vain roskat/ käyn ärrällä / tekstari/ lappu pöydällä tai eroilmoitus by mail  -erot,  tuntuvat miltei inhimillisiltä kuin se, mitä itse sain kokea.

#####################

”Tuota, onko hän kauniskin?” ja otin taas siemauksen samppista.

”Klassisella tavalla. Hänellä on sensuelli, pitkä kaula. Kaunis hymy, ymmärräthän, sillä hänen äitinsä on hammaslääkäri.

Iho sileä, Lewikset istuvat hyvin ja vatsa on ihan littana. Varmaan silloinkin, jos olisi jo saanut lapsia.

Hän on kouluttautunut, ruotsinkielisissä korkeakouluissa, hänellä on hyvä ja arvostettu työ, perhesuhteet kunnossa, joissa en voisi kuvitellakaan olevan jotain kismaa.

Ajattele, meillä on myös samat lapsuusmaisemat. Mökit (vanhempien) ovat samalla paikkakunnalla. Minä siis tunnen samat vesistöt ja maisemat! ”, kertoo perheellinen, 48v. R auliisti, haloo… vaimolleen!

”Ai, purjehtiiko?”, jatkan typertyneenä, kuullakseni lisää samisten, me kuulutaan yhteen –stooria.

”Tietenkin. Laskettelee, golfaa, patikoi, suutelee, jne. …”, R:n suu käy, mutta minun päässäni humisee.
Sain kuulla nimen, arvo-osoitteen (talonkuvaus, sisustus ja ikkunamaisema), R:lle sopivat piirit ja muut mittarit; kuppikoon ja lanteen leveyden.

Ajattelin, että vihdoinkin R on löytänyt lähtöperheensä ja R:n ihannoiman ”oikeanlaisen tytön”.

Ajaton look. Kuin elokuvassa Stepfordin naiset, mutta skandinaavisesti työelämässä.

Nyt myös puhututtaa, mutta muuten ei R tunteistaan ole puhunut kuin vuorosanoin.
Vasta sen tajusin. Voi luoja!

Koko kroppani huusi happea ja havahduin, kun R kysyi lopuksi, ohimennen:
”Hej, mentäiskö leffaan?”.

#####################

No, hengissä ollaan ja katse on pallossa. Omassa ja tyttöjen ja tyttöjen omissaan.

Luen erojuttua jo vähän ulkopuolisena. Jotenkin en enää samaistu vaan lähinnä voimistun.

Mennyt on mennyttä ja se mikä tuleman pitää, tulee.

En edes yritä mennä eteenpäin, vaan menen. Luonnostaan.

Muistoista ei pääse unohtamalla, mutta muistaa voi hyvänolon ja unohtaa sen pahan. Se kannattaa.

Ja toden totta, jopa minä olen sen oppinut; aina ei kannata olla äänessä vaan välillä voi kuunnella.Viime aikoina lähinnä tyttäriä.

Oman keissini överit ovat välillä jopa mykistäneet…

Ja lähdinkö tuona iltana leffaan?

Lähdin, mutta lähdin kesken pois. R kannoillani.

Se mitä silloin näin silmieni edessä oli oma elämäni, eikä sitä näytetty valkokankaalla.

Nyt on toisin.  Voin keskittyä molempiin. Faktaan ja fiktioon.

Vai onkohan kaikki faktafiktiota. Elämä versus leffa.

Eiköhän se ole suht samaa kamaa.

Niin hyvässä kuin pahassa.

Back To Top