the bee

”Miksi sinä etelän mies huidot? Miksi sinä et käytä ohvia?”,
sanoi lapin mies leppoisasti mennä vuosien TV-mainoksessa.
Koska olen nainen ja en käytä elokuun aamupäivällä sisätiloissa ohvia, niin huidoin, ilmaveivasin ja lopulta raapaisin ärhäkkää ampparia.
Se yllätti ja pisti. Autsh…
Ai samperi, että sattui. Ja niska turpos sen sellaiseksi puffelikaulaksi.

Kuumotus, kutitus ja karmea punainen paukama.
Tai oikeastaan laaja kumpare ja ääretön kipusädealue.
Yritin saada tyttäriltäni huomiota, säälipalveluja tai edes jotain, mutta vastaan tulikin,
”yäk, älä näytä, en koske, mee pois” –meininkiä. Kummaltakin.
Näytti kuulemma jo kaukaa niin kauhealta.
Hitto, ei se tartu! Myötätuntoa please.

Empatia ja myötätunto tuntuvat olevan katoavaa kansanperinnettä.
Tai ehkä tällä hetkellä niitä tarvitaan niin paljon, että ne ovat usealta jo ehtyneet.
Monen ympärillä on yt:t, lomautuksia, kenties potkut, erilaisia muuttuvia tilanteita, sairautta ja yleistä epävarmuutta.
On omat murheet ja päälle vielä toisten.
Mieli ei jaksa, ei kestä ja se pahin; ei välitetä.
Nuo tunteet voivat olla myös piilossa, varastoituneena johonkin parempaan käyttöön.
Kuka ties mihin. Mutta ei ne fiilarit kulu, vaan jalostuvat. Ainakin minusta.
Tosin jotkut eivät näitä tunteita edes tunne.
Ei olla opittu, eikä ymmärretty/viitsitty opetella. Sääli.

Sain myöhemmin N:ltä niskaani kylmän kääreen ja F nappasi kuvan, jotta näkisin koko komeuden.
Ja tulihan ne halitkin.
No, olihan se aikamoinen sykkivä, tiedä mitä sieltä oikein ilmestyy – paise.

”Tappo päivässä, pitää psykologin loitolla”.
Tuon kertoi mulle mun psykologi.
Kyse on siis mielikuvamurhasta eli siitä, että kaikki tunteet ovat tervetulleita ja sallittuja. Hyvä, hyvä.
Antakaa  tunteiden tulla, ensin vaikka hämmennyksen, sitten pelon, inhon ja vihankin.
Ehkä näin myötätunnolle ja empatiallekin löytyy aikansa ja paikkansa.

Pläts!
Tapoin sen minua pistäneen pimpparin.
The bee kuoli.
Tässä ei ollut kyse mielikuvamurhasta (ok, osaks..)  vaan lyönnistä tosi mielessä.
Koin sen oikeudekseni ampparin aiheuttaman kivun, säryn ja  yllättävän hyökkäyksen johdosta.
Myötätunnon ja empatian säästin itselleni.
Niin kuin ilahduksekseni yllättävän moni muukin, jolle tapahtuneesta kerroin.
Kiitos. Lämpimät sanat ja voimahalit ovat auttaneet.

Niskassa on vieläkin jälki, turvotustakin, mutta kuumotus ja aristava tunne ovat jo hälvenemään päin.
Silti, alan käyttämään ohvia. Varmuuden vuoksi. Talvellakin.
Sen verran pisto sattui, etten mieluusti moista uudelleen koe.