Paperi

Fazerin sekalaiset. Kovia, mutta jotkut mieleisiä.
Kiss –Kiss. Pitkulainen, vaalean ruskea ja tahmea.
Ihanat kissat, läpinäkyvä uloin kerros ja sisäkerros hopealta kiiltävä.
Toista oli pihlajanmarjat.
Niin vahamaiset ja jotenkin neukkumaiset, paksut kääreet. Ja vain yksinkertaiset. Liköörikonvehdeissa oli kultaiset, mutta ne haisivat.
Ei niitä voinut säästää eikä namuja syödä. Aivan turhat makeiset.
Tajutonta. Ja näitä mummot ja tädit tarjosivat.

Kerättiin silti  karkkipapereita. Osa oli kauniita.

Koulun vessassa ei voinut käydä. Tarkemmin sanottuna kansakoulun.
Ei ollut kiusaamista, ei epäsiisteyttä, en ujostellut lirunaa, mutta se mihin piti pyyhkiä.
Mikä väri, malli ja koko. Siis kuka voi tuollaista keksiä.
Siinä ne  roikkuvat koukussa; neliskanttisina, kiiltävinä ja kovina.
Rypistä vähän, neuvottiin.
Ai, miten vähän eli paljon. Ai, kuinka monta, ei kai vaan yhtä!
Piti olla tarkkana, että pyyhki oikealla puolella.
Ei sillä liukkaalla, sillä mikä ei ime.

WC-paperineliöt oli inhottavia. Yäk, mikä tunne. Kylmän karhea.
Ei ollut pehmeää, aloe vera kolmoiskerros kuvioitua lambia. Ei edes unelmissa.

Ranskanleipä pakattiin valkoiseen paperiin. Se oli niin siisti, että äiti viikkasi ja käytti uudelleen. Kirjoitti kauppalistat ja ynnäsi kuukauden laskut.
Tykkäsin pienistä paperipusseista. Elannon tai HOKin  logoilla.
Niitä oli meillä. Jouluksi oli eri pussit. Jopa Elannolla ja HOKilla.
Onneksi en myöhemmin siirtynyt lentokoneiden oksennuspussikeräilijäksi.
Ainesta olisi ollut.

Paperissa oli ennen arvoa ja tunnetta.
Sitä oli/sai jossain muodossa joka paikassa.
Meistä moni on käynyt ovikellokierroksella jätepaperinkeruussa. Ne vietiin keräyspisteeseen, meillä partion ”koloon” ja vastineeksi sai leikkiseteleitä.
Kun niitä oli tarpeeksi, ne muutettiin rahaksi. Oikeilla pennosilla ostettiin nallekarkkeja.
Tiedän. Olen ja olen aina ollut makean perään, mutta myös painetun sanan.
Sääli vain, että paperikausi alkaa olla mennyttä maailmaa. Metsien kannalta onneksi.
Tosin ei vielä Siellä, suht’ yksityisellä alueella…tiedät kyllä.

Muutama päivä sitten, sain odotetun puhelinsoitin.
Illalla kirjoitin viestin paperille.
Se tuntuu todemmalta ja näyttää aidommalta. Faktalta, joka totisesti helpottaa.

” Koepalan solumuutos on mahdollisesti uusiutuva, mutta hyvänlaatuinen”.

Mitä muuta paperia sitä ihminen paperisen kirjan kirjanmerkiksi haluaisikaan.
Ja  kirjaa lukiessani, syön iloisesti namuja. Irtosuklaarusinoita. Paperipussista.