Sergei

Sergei -vene

Mulla on depis.

Todella, mullakin. Monella ehkä on. Joskus.
Sellainen, että haluaa vain olla, ei sellainen, ettei haluaisi olevan.
Tai oikeastaan haluan vain nukkua, maata ja torkkua.
Silti olen levoton.

Kesä oli ihana, syksy fantsu, mutta nämä ensimmäiset kostean,
koleat aamut. Ne aina yllättävät.
Kylmää hohkaavat pihalaatat, märät lehdet ja tumman puhuvat hiekanjyvät.
Sää ottaa ylivallan, se määrää kulkijan tahdin. Umpikengät.
Ja puhun nyt vain matkasta ulko-ovelta postilaatikolle.
Silti. Umpikengät. Vilunväreet ovat saapuneet. Nekin.

Touhua riittää. Muilla. Osalla jopa muille jaettavaksi.
Nyt on tullut minulle pikku pysähdys.
En päässyt opiskelemaan sitä, mitä halusin.
Uusi ura on loittonemassa, ainakin sen saavuttaminen pitenee. Pahus.
Aloitin silti toiset opinnot, mutta kompromissi on aina kompromissi.
Innostus puuttuu.
Onneksi uusi mahdollisuus häämöttää. Toivoa on.
Just nyt se ei lohduta.

Elän tällä hetkellä odottavan aikaa. Muutama langanpätkä on hukassa.
Odottavan aika tuntuu todellakin pitkältä. Uuvuttavalta.
Niin pitkältä, että hermostuttaa, kutittaa, kiukuttaa, närästää, raivostuttaa, tekonaurattaa, syöpötyttää, harmittaa, laiskottaa, itkettää, kolottaa ja turhauttaa.
Niin vietävästi.
Etenkin, kun ei oikein tarkkaan tiedä mitä odottaa. Vähän vihiä kyllä on.

Huokaus.

Sumuun on turha suinpäin sukeltaa. Sen tietää jokainen.
Mutta moniko malttaa jäädä odottamaan sen hälvenemistä.
Minä opettelen.
Rauhallisuutta, malttia ja pitkäjänteisyyttä.

Sellaista levollisuutta, kun näin Sergeissä.
Kotisatamassaan, usvassa kelluvassa luostariveneessä.

Sillä ei varmana ole koskaan ollut depistä. Epistä.