skip to Main Content
[font_awesome icon="phone" margin_right="5px" color="#000"] +358-400418197 [font_awesome icon="envelope" margin_right="5px" margin_left="20px" color="#000"] meku@nainenyliviiskyt.fi

I-p kissana

Tänään on se päivä. Tätä olen odottanut. Toivonut ja kaivannut,  siitä haaveillut ja etukäteen mielessäni kokenut. Jos muutama kuukausi sitten minulle olisi tunteitani veikattu, voisin olla tonnin köyhempi. Sen summan olisin huoletta lyönyt vetoa, ettei näin kävisi. R on hokenut; “malttia” ja sen mukaan olen toiminut. Se on auttanut ja kasvattanut. Siis ainakin minua. Kaipa niin oli tarkoitus. Joopa joo, me mammat olemme vähän kahjoja ja äidintunteissamme arvaamattomia. 
Meidän 18v fröökynä muutti siis poikaystävänsä kanssa yhteen marraskuun lopussa. Kotiimme laskeutui rauha , hiljaisuus ja vähän siistimpi olemus. Tyttö on niitä ihmisiä, joka vie tilaa. Siis vain olemalla ja elämällä niin reviiri on “huge” ja rajat hänen rajansa. Sanoisin, että tällainen persoona teininä, on aika koettelevaa ympäristölle. Etenkin minulle, sillä kiihdyin nollasta – sataan alle minuutissa, kun kengät oli missä sattuu, taaskaan ei oltu keittiön pöytää siivottu, Lillyn kävelyttämisestä jäkättämistä, kotiintuloajasta kamppailua, koulumenestyksestä päpätystä, rahanarvosta nalkuttamista, jne. Syön verenpainelääkkeitä. Tyttö voi hyvin. 
Sitten tuli ikävä, lämmin kaipuu ja itsesyytökset. Pikkasen syvensin sitä lapsuudenkuvilla ja ihanilla muistoilla. R toisti: anna olla, älä soita/tekstaa/ tai käväise. Tuo viimeinen on helpoin.   R jatkoi; kyllä tyttö sitten itse ilmoittelee, kun on valmis ja hän tietää, että ollaan olemassa. Joo, joo, mutta……Syökö, onko lämmintä päällä ja entä jos on nuhaa/yskää/kuumetta, niin kuka hoitaa. R vain katsoo ja toinen tytär ilmoittaa ” sulle ei sitten mikään käy”. Ok. Vaikeroin itsekseni.
Nyt on tyttö tullut muutaman kerran, ihan vain käväisemään. Kun paljaat varpaat ilmestyivät uggeista, olin hiljaa, kun koulupiinavalitusta lipsahti lauseeseen, vaikenin ja kun välipalan jälkeen kysyttiin, “voinko jättää lautasen pöydälle?”, nyökkäsin ja hymyilin. Niin on aika tehnyt tehtävänsä. Tänään on se päivä, jota odotin. Fröökynä oli viikolla tekstannut  “voidaanko tulla sunnuntaina syömään?” 
Ihana tunne. Tällaiselta tuntuu varmaan kissalta uuninpankolla. Lämpimältä ja levolliselta. Niin hyvältä, että alkaa kehrätä..hrrrrrr. Nyt minäkin osaan sen, hrrrrr…..
Vastedes kutsun fröökynää isolla F kirjaimella.

Valokuvat Amanda Sofie Boström ja Laura Malmivaara.

Verkkosivujen suunnittelu ja toteutus Taina Marjanen mothership.fi

Back To Top